Isovanhemmuus rikkaus vai kirous

 

 Isovanhemmuus herättää tunteita

Isovanhemmuus on elämän jälkiruoka, joka pilaantuu herkästi, kirjoitti Helsingin Sanomat taannoin. Maassamme on miljoona isovanhempaa. Parhaillaan on meneillään Suomen Akatemian Sukupolvien-ketju-tutkimushanke. Selvitys kertoo, että isovanhemmat saavat lapsenlapsistaan elämäänsä uutta merkitystä ja lapset vastaavasti turvallisuutta.

HS keräsi myös isovanhempien kokemuksia. Isovanhemmat kertoivat halustaan uhrautua lastenlastensa eteen. Toisaalta jotkut isovanhemmat kokivat, että heidän lapsensa käyttävät vanhempiaan hyväksi edistääkseen omaa uraansa. Kokemukset kertoivat myös siitä, ettei suvun kesken keskustella siitä, mitä mieltä isovanhemmat ovat lastenlasten hoitamisesta tai jakaantuuko isovanhempien huomio tasaisesti kaikille lapsenlapsille.  

Verkkokeskusteluissa eräs vanhempi kirjoitti: ”Nyt on uusi itsekäs isovanhempien sukupolvi, suuret ikäluokat, joista osa kyllä on hyviä isovanhempia, mutta suuri osa isovanhemmista on itsekkäitä paskoja.” Isovanhempi taas kommentoi käytyä keskustelua: ” 70-luvulla syntyneet ovat ensimmäinen sukupolvi, joka ei kykene vanhemmiksi, vaan isovanhemmat joutuvat paikkaamaan vajetta.”

Sukupolvien ketju-tutkimushankkeen tutkija Anna Rotkirchin mukaan suuret ikäluokat ovat poikkeuksellinen sukupolvi, joka on aina uudistanut roolimalleja ja toimintatapoja. Tutkijan mukaan epäselvyydet isovanhempien asemassa liittyvät siihen, ettei Suomessa ole selkeitä kulttuurisia odotuksia siitä, mitä isovanhempien täytyy tehdä.

Oli mielenkiintoista lukea, miten monenlaisia ajatuksia isovanhemmuus herättää.  Isovanhemmuus on varmastikin taitolaji. Miten aika jaetaan lastenlasten kanssa oikeudenmukaisesti ja miten omasta ajasta huolehditaan niin, ettei lastenlasten kanssa olo tunnu uhraukselta tai rasitukselta.

Isovanhemmuus on laatuaikaa

Monet lukemani kommentit isovanhemmuudesta kuulostavat itselleni vierailta. Minä kun kuulun niihin isovanhempiin, joka hurahti kertaheitolla ensimmäiseen lapsenlapseen ja sitten toiseenkin ja yhtä varmasti lokakuussa syntyvään vauveliin. Olen ollut 7 vuotta lastenlasten elämästä työssäkäyvä mummi. On selvää, että kun käy töissä, on ajateltava myös omaa jaksamistaan.

Olen pitänyt tärkeänä sitä, että saan solmittua hyvän suhteen jokaiseen lapsenlapseen. Silloin kun lapsenlapset ovat kanssani, se on laatuaikaa niin minulle kuin heille. En räplää kännykkää enkä muutakaan sosiaalisen median välinettä. Yhdessäolo on tavallista arkea, yhdessä tekemistä ja jutustelua lapselle tärkeistä asioista.

Tänä kesänä lupauduimme hoitamaan lapsenlapsia kaksi viikkoa vanhempien ollessa työssä. Olenhan eläkkeellä, joten järjestely sopi hyvin.  

Millaisia asioita sitten tehtiin yhdessä?

Liikennepuistossa oppimassa

Helsingissä on täysin maksuton liikennepuisto, jossa aika kuluu hurahtamalla. Puistossa lapset osallistuvat aluksi teoriatunnille ja sitten on ajo-opettelua polkuautoilla. Tytöistä oli hauskaa, että heidän äitinsäkin oli ollut pikkutyttönä liikennepuistossa ja suorittanut siellä jalankulkijan kortin. Puistossa on myös polkuauto, jota vanhemmat voivat työntää, jos lapsen omat jalat eivät toimi. Sekin inkluusiota parhaimmillaan.

 

 

Elämyksiä Korkeasaaressa

Korkeasaari on hauska paikka. Korkeasaari on nimensä mukaisesti korkea, mäkeä ylös ja toista alas. Itselläni oli avustaja mukana (ilmainen sisään pääsy). Jos liikkuu invamopolla tai sähkärillä selviytyy hyvin maastossa. Kaikkialle pääsee esteettömästi ja inva-vessatkin löytyvät. Jos liikkuu autolla, sen saa aivan lähelle Mustikkamaan uutta siltaa. Olimme eläintarhassa heti aamusta. Halusimmehan nähdä kaikki eläimet liikkumassa. Kuumuus saattaa ajaa eläimet varjoon. Silloin voi tulla itku ja parku, jos näkee vain eläinten häkit. Korkeasaaressa on lukuisia paikkoja, joissa voi nauttia omia eväitä. Ehdotonta meidän retkillä ovat kunnon eväät. Nytkin eväät syötiin viimeistä murusta myöten.

Onnistuimme näkemään kaikki eläimet. Yksikin apina tuli aivan eteemme lasin taakse. Kerroin tytöille omia apinakokemuksia sekä lapsuudesta että kehitysyhteistyömatkoilta Sambiasta. Tarinoiden kertominen on yhteinen ilomme.

Aarrekartta unelmien kesästä

Sadepäivänä kaivoimme esiin vanhat lehdet. Päätimme tehdä aarrekartat siitä, millainen olisi oma unelmakesä. Lehtiä plaraamalla löytyivät ne kuvat, jotka kertoivat unelmien kesästä. A3 kokoiselle kartongille sitten liimattiin kuvia. Lopuksi esittelimme unelmakesämme toisillemme. Nyt sitten katsotaan, miten toiveet kesästä toteutuvat. Aarrekartat osoittivat, ettei toiveiden tarvitse olla suuria, kun jo tuntuu unelmakesältä.

 

 

Kirpputorilla

Kauniina päivänä käytiin Hietaniemen kirpputorilla. Tämäkin oli ihan uusi kokemus. Löysimme varastosta 32 vuotta vanhan ison vauvanuken. Se pestiin ja kirpparilta haettiin sille vaatteet. Nukkekotiinkin löytyi pikkukoreja ja tytöille löytyi päälle ihania kesämekkoja ja muuta tilpehööriä edullisesti. Nyt sitten odotellaan seuraavaa kirpparikäyntiä.

Onni syntyy pienistä pipanoista

Yhdessäoloon kuuluu tavallista rupattelua, hassuttelua, arkisten asioiden yhdessä tekemistä. Ei haittaa pyörätuolit eikä krempat, olemme mummi ja vaari. On onnea, että on lapsenlapsia, jotka viihtyvät kanssamme hyvin. Yhdessäolo ei ole tuntunut rasitukselta. Toki yhdessäolo on aina niin intensiivistä, että kun muksut lähtevät, on ihanaa nauttia omastakin rauhasta.

Tommy Helsten kirjoittaa kirjassaan oivalluksen kynnyksellä: ”isovanhemmat edustavat hitautta, jatkuvuutta ja yhteisöllisyyttä, kaikkea sitä, minkä puutteessa me nykyään elämme.”