perjantai 27. toukokuuta 2016

Millä ajatuksin pyhiinvaellusmatkan jälkeen

  
Pappi kuoli pyhiinvaellusmatkalla
Melkein kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun palasimme pyhiinvaellusmatkaltamme Santiago de Compostelaan. Naapuri kysyi, eikö pelottanut matkalla, olihan suomalainen pappi kuollut Espanjassa. Kaivoin uutiset 28.4. sattuneesta onnettomuudesta. ”eläkkeellä ollut 73-vuotias miespappi kuoli liikenneonnettomuudessa pappisliiton järjestämällä pyhiinvaellusmatkalla Portugalissa.” Ennen matkaa kuulin kyllä uutisen, mutta torjuin koko ajatuksen mielestäni. Nyt, kun olen ollut kotona, on ollut aikaa sulatella matkaa. Jotain tuollaista olisi aivan hyvin voinut sattua jollekin meistäkin. Pelottavaa, mutta totta. Enkeleitä, onko heitä? Ihan varmasti heitä oli matkan varrella. Aina, kun tarvitsimme apua, putkahti jostain tyhjästä ihminen auttamaan meitä. Nyt olen kiitollinen elämästä ja siitä, että tulimme yhtenä kappaleena ja hengissä kotiin.
Unelman todeksi tekeminen on vaikeaa
Mistä koko ajatus pyhiinvaelluksesta edes tuli? Luin pyhiinvaellusmatkan tehneiden tarinoita. Pyhiinvaelluksella ollut nainen innoitti minua lähtemään. Pikkuhiljaa ajatus alkoi elää päässäni. Unelma ei jättänyt minua rauhaan. Tarinat caminolta ja hienot valokuvat muokkasivat unelmaani. Ihan sattumoisin heitin ajatuksen Lehikoisen Sarille, joka innostui oitis. Apua, moneen otteeseen pohdiskelin itsekseni, haluanko todella sittenkään lähteä toteuttamaan unelmaa? Järki sanoi, että haloo, mieti vähän, pelkästään autolla ajaminen läpi Euroopan vilkkailla autobaanoilla on riski. En ole mikään rallikuski, vaikka kaasujalka painaakin. Entäpä vaellus pyörätuoleilla reitillä, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään? Ne, jotka olivat olleet vaelluksella, pudistelivat päätään kuultuaan aikomuksestamme.
Unelmasta tuli jonkinlainen fixide. Mielessä taistelivat kaksi eri ääripäätä: ”Tottahan toki tuo matka tehdään, unelmia pitää toteuttaa.” Toisaalta pääkopassa oli toinenkin ääni: ”Ei missään nimessä, järki käteen nainen ja realiteetit kehiin.”
Unelma konkretisoituu
Lopulta me kaksi innokasta naista ryhdyimme tuijottamaan karttaa ja lukemaan reittejä.  Oli pohdittava, mitä kaikkea on saatava aikaan, ennen kuin löydämme itsemme lopulta Santiago de Compostelan katedraalista. Lista oli tajuttoman pitkä ja tehtävää paljon. Tekijöitäkin oli vain Sari ja minä. Monenlaiset tunteet risteilivät päässäni etenkin silloin, kun näytti, ettei porukkaa saada kasaan. Oli vain uskottava ja luotettava siihen, että asiat toteutuisivat. Kun unelma konkretisoitui, tavoitteesta tuli selkeä. Ensimmäinen askel on aina vaikein. Ensimmäisen askeleen jälkeen, askel seuraa toista. Mieli rauhoittuu ja pystyy keskittymään asioihin, jotka vaativat toimenpiteitä. Lehikoisen Sarin päättäväisyys oli omiaan viemään unelmaamme eteenpäin. Uusi oli otettava mahdollisuutena. Päätimme myös sen, että kohtaamme kaiken uusin mielin ja aistein. Onneksi löytyi muitakin yhtä hulluja kuin me, rohkeita muttei tyhmänrohkeita.
Aistit auki ja mieli hereille
Kristiina Harjun kirjassa Kohti parasta on runo ”Tuleva on tuuleen kirjoitettu”: pieni pätkä siitä kuuluu näin:
Siis aistit auki, mieli hereille!
Vain hetki ja jo havaitset elämänpuhalluksen ihollasi.
Ota vihje vastaan, oivalla,
missä päin on seuraavan reittisi alku.
Tuuli suojelee sitä kunnioittavaa kulkijaa.
Totta, kun avaa aistit, mielikin herää. Elämänpuhallus tuntuu iholla! Oli mahtavaa kulkea caminolla ja ymmärtää, että sadat tuhannet ihmiset ennen minua satojen vuosien ajan ovat kulkeneet samaa reittiä. Jalanjälkiä on ollut valtava määrä ja jalanjäljissä erilaisia kokemuksia. Pyhiinvaeltajien sairaalat kertoivat tarinaa siitä, ettei vaellus ennenkään ollut helppoa. Ihmiset jäivät luostareihin keräämään voimia. Oli mahtavaa olla yksi muiden vaeltajien ketjussa, kokea jotain saamaa. mitä ihmiset ovat kokeneet ja kokevat, vaikkakin jokainen omalla tavallaan. Emme tarvinneet sairaalaa, mutta omia haasteita riitti meillekin joka päivälle. Matka opetti ottamaan haasteet vastaan ja löytämään ratkaisut.
Unelma ei ole sitä, mikä se mielikuvissa on
10.5. Santiagon Katedraalissa oli harras ja iloinen tunnelma. Entisaikaan ja vielä nykyisinkin monen pyhiinvaeltajan tärkein asia on nähdä pyhä kaupunki ja Pyhän Jaakobin hauta. Minulle katedraali oli paikka, jossa selkeästi koin saavuttaneeni jotain. Katedraali konkretisoi unelman täyttymisen. Caminon kulkeneet papit pitivät messun. He onnittelivat pyhiinvaeltajia siunaten meitä. Kaikki mukana olijat tervehtivät ja onnittelivat toisiaan. Olimme kaikki onnistuneet omilla caminoillammme. Unelmanamme oli kelata 100 kilometriä Sarriasta Santiago de Compostelaan. Unelma ei toteutunut aivan sellaisena kuin se mielikuvituksessani oli. Jyrkät mäet tekivät alkureissusta liian vaarallisen. Elämys ja kokemus matkasta kuitenkin tuli.  Tuskinpa unelmat koskaan toteutuvatkaan aivan sellaisena kuin niiden ajattelee toteutuvan. Hyvä niin, olosuhteet muokkaavat unelmasta todenmukaisen. Elämä on! Joustoa pitää löytyä joka hetki eikä kaavoihinsa voi jämähtää. On uskaltauduttava rohkeasti hyppäämään uuteen ja tuntemattomaan. Kun matka on tehty, on hyvä tunne. Uskalsinpas taas kerran lähteä toteuttamaan unelmaani. Unelma ei olisi ollut mahdollista ilman kannustajia ja tukijoita sekä hyvää porukkaa.
Kiitollinen elämästä
Kuva caminolta

Kuva Keskuspuistosta
Hehkutin pyhiinvaellusmatkalla reitin upeata luontoa, vanhoja kyliä, kaarevia siltoja ja estetiikkaa. Aistit ovat edelleen auki. Ihmettelen, miten upea on kotini vieressä oleva Keskuspuisto, miten kaunis on koivunrunko, miten luonto on puhjennut kukkaan ja vihreys salpaa suorastaan hengen. On mentävä kauas, jotta osaa nähdä lähellä olevan kauniin.
Ei tullut oikeastaan ajatelleeksi sitäkään, miten huolissaan rakkaat ihmiset olivat olleet. Huoli siitä, miten selviäisimme koko matkasta, oli heillä koko ajan mielessä. Meillä taisi olla pää pilvissä ja omaisillamme jalat tukevasti maassa. Hienoa oli kuitenkin se, että he kannustivat meitä kaikesta huolimatta toteuttamaan unelmaamme.
Matka on pannut ajattelemaan monia asioita. On tärkeää, että voi tehdä asioita, joilla on itselleen merkitystä. Asioitten ei tarvitse olla edes suuria, kunhan itsellä tapahtuu oivallusta ja oppimista.
 
Kyllä pyhiinvaellusmatka kannatti tehdä, se avasi jälleen kerran silmiä näkemään vanhassa uutta ja olemaan kiitollinen itse elämästä.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Uusi kuntoutusympäristö Validia Kuntoutus Helsingissä

 
Validia Kuntoutus Helsinki kehityksen kärjessä
Neljä päivää siitä, kun kotiuduin pyhiinvaellukselta, pääsin osallistumaan mielenkiintoiseen tapahtumaan torstaina 19.5.2016. Validia Kuntoutus Helsinki avasi uuden kuntoutusympäristön. Jo viime vuonna näin kuvia uusista kuntoutusteknologian laitteista. Muistan jo silloin olleeni innostunut asiasta.
Validia Kuntoutus Helsingissä harjoitellaan nyt kuntoutusteknologian uusimmilla laitteilla. Laitteissa on pelejä ja virtuaalimaisemia, jotka innostavat liikkumaan. Laitteilla voi harjoitella esimerkiksi käden- ja sormien liikkeitä, tasapainoa, seisomista ja kävelyä. Lisäksi pelit, kuvat ja muodot herättelevät aisteja, hahmottamista ja motivaatiota. Laitteet on kehittänyt ja valmistanut Tyromotion ja hankkeesta on vastannut Dr. Alexander Kollreider, (Founder) CTO/CSO. Oli mukavaa kuulla, kun Alexander Kollreider kertoi, ettei missään muualla maailmassa ole juuri näitä laitteita. Nyt laitteita käytetään Validia Kuntoutus Helsingissä ja tavoitteena on myös kerätä kokemuksia. Näiden kokemusten pohjalta edelleen kehitetään ohjelmia ja kuntoutusteknologiaa. Invalidiliiton Validia Kuntoutus Oy on siis kehityksen kärjessä maailmalla. WAU!
Koukuttavaa harjoitusta
Pääsin itsekin kokeilemaan kuntoutusteknologiaa hyödyntäviä laitteita.
Ohjelmat olivat koukuttavia ja niiden seuraamisessa unohti, että samaan aikaan harjoitutti milloin rannetta milloin sormia. Mielenkiinto pysyi ohjelmassa, joka tempasi mukaansa. Esim. rannetta harjoituttavassa ohjelmassa piti kanan käydä nappasemassa eri asennoista matoja. Sinänsä yksinkertaisten ohjelmien taustalla on tarkkaan suunniteltua ranteen kuntoutusharjoitusta. Voin kuvitella, ettei kuntoutus välttämättä olekaan enää puuduttavaa ja ikävää. Laitteet dokumentoivat myös edistymisen.
Pirjo Kauppinen kokeilee sorminäppäryyttä mittaavaa laitetta
Tänä päivänä kuntoutuksen vaikuttavuus on tärkeää paitsi maksajille myös kuntoutujalle itselleen. Maksaja-asiakas haluaa rahoilleen vastinetta.
 
 
 
Kuntoutujan näkökulmasta taas on äärimmäisen motivoivaa huomata, miten harjoitukset edistävät vaikkapa sorminäppäryyttä tai silmän ja käden koordinaatiota. Terapeutti voi todentaa asiakkaan edistymisen aina siitä hetkestä, kun hän aloittaa harjoitukset. Lisäksi yksi terapeutti voi ohjata useita kuntoutujia yhtaikaa. Yhteisöllisyys lisääntyy. Kun kokeilimme laitteita, salissa kuului innostuneita huutoja.  Kuntoutuslaitteita käyttivät myös innokkaat pikkupojat.
 
Laitteet soveltuvat myös kaikenikäisille; yhtä innostuneita olivat niin pikkupojat kuin minäkin.  
Pihnala-salissa menemme rohkeasti eteenpäin
Tuo uusi kuntoutusympäristö on ns. Pihnala-salissa. Mikä kunnianosoitus! Validia Kuntoutus Helsingissä on kabinetit Vilkkoselle ja Aaltoselle (entiset puheenjohtajat), Alarannalle (entinen johtaja ja ylilääkäri) sekä minulle. Koska Sali on nimetty minun mukaani ja olen sattunut syntymään Tanzaniassa, Itä-Afrikassa, on salin slogan swahiliksi Tutasonga mbele = Menemme rohkeasti eteenpäin.
Minua on aina kannustettu menemään rohkeasti eteenpäin elämässä. On hienoa, että huippumoderni robotiikkaan perustuva kuntoutusteknologinen ympäristö rohkaisee kuntoutujia eteenpäin kuntoutumisen polulla. Liiton arvo rohkeus näkyy myös liiton kuntoutuksessa, huipputeknologian saralla suoraan maailmankärkeen.
Pihnala-salin seinällä on afrikkalaista tunnelmaa. Validia Ammattiopiston opiskelija Roni Faaler oli tehnyt upean graffitin. Graffitin viestinä on Tutasonga mbele. Graffiti soveltuu hyvin paitsi seinälle, pöytätabletiksi ja muuntuu myös silmälasien putsausliinaankin.
 

Menemme rohkeasti eteen päin; Roni Faalerin graffiti.

 
Paikalla kuntoutusympäristön avajaisissa oli yhteistyökumppaneita, Valida Kuntoutus Oy:n hallituksen puheenjohtaja Timo Laitinen ja vt toimitusjohtaja Kristiina Silver, liittohallitus ja tottahan toki Invalidiliiton pääjohtaja ja viestintäjohtaja.
 
 
Kiitos vielä kerran kunnianosoituksesta ja kiitos Roni Faaler.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Pyhiinvaellukselle apuvälinein

 

Mitä apuvälinein kulkevan vammaisen ihmisen on otettava huomioon

Keiden kanssa vaellukselle

Joku kysyi Pyhiinvaeltajien facebookissa, voiko hän lähteä pyörätuolia käyttävän ystävänsä kanssa pyhiinvaellusmatkalle. Ehdoton vastaukseni on: ”ei kaksistaan”. Reitti on niin haastava, että mukana on oltava enemmän kuin yksi avustaja tai yksi. Kannattaa varmistaa myös se, maksaako kunta avustajan palkan, majoituksen ja päivärahaa. Avustajasopimuksetkin ovat hyvin erilaisia, samoin käytännöt eri kunnissa. Lisäinfoa avustajien käytöstä ulkomaanmatkoilla saat Heta-liiton (Henkilökohtaisten avustajien työnantajienliitto ry) sivuilta.

Yhden kävelevän ihmisen varassa ei pyörätuolia käyttävän kannata lähteä matkaan. Monet mäet ovat niin jyrkkiä, että työntäjä saa tehdä kaikkensa auttaakseen toisen mäen päälle. Samoin alamäet voivat olla epätasaisia, täynnä pieniä kiviä tai hiekkaa. Silloin yhden avustajan voimat eivät riitä pitämään pyörää tai pyörätuolia turvallisesti tiellä. Avustajalla on oltava myös tukevat vaelluskengät, jotka pitävät mäessä kuin mäessä.  

Vaelluksen viimeisetkin sata kilometriä Sarriasta Santiago de Compostelaan ovat haastavia. Kaksi ensimmäistä parinkymmenen kilometrin pätkää Sarriasta ja Portomarinista ovat apuvälinein liikkuville mahdottomia. Kokeilimme lähtöä Sarriasta ja melkein pääsin hengestäni. Kävelevät vammaiset voivat selviytyä reitistä, mutta liikkumisen apuvälineitä käyttäville reitti on mahdoton.

Varaudu yllätyksiin

Matkan varrella tulee koko ajan yllätyksiä vastaan: hiekkatie päätyy sillalle, jossa pyörätuolin pyörät voivat solahtaa sillan lautojen rakoon tai sillalle on 25 sentin korkeusero tiestä. Hiekkatiet muuttuvat sateessa liejuisiksi ja vaikeakulkuisiksi. Vesivirrat muokkaavat hiekkateitä niin, että kivikasoja on eripuolilla teitä ja vesiurat estävät liikkumisen. Tämä vaikeuttaa liikkumista etenkin alamäissä. Tiet ovat myös täynnä erilaisia oksanpätkiä metsissä. Monet reitit kulkevat vanhojen kylien läpi, jolloin tiet on rakennettu erikokoisista laattakivistä. Sähkökäyttöisellä pyörätuolilla meno on vakaampaa ja helpompaa. Manuaalipyörätuolin kanssa liikkuvan on koko ajan katsottava, että pyörät kulkevat suhteellisen tasaisesti eivätkä etupyörät jää laattakivetysten väliin.

Turvallista menoa maantiellä

Sari Lehikoinen liikkui sähkökäyttöisellä pyörätuolilla. Useat metsätaipaleet, jotka soveltuivat minulle manuaalipyörätuolin käyttäjälle, olivat hänelle mahdottomia. Maantiellä oli kuitenkin turvallista liikkua. Peräjoen Aila kulki aina vaarallisimmissa paikoissa punaisen kepin kanssa. Näin kiinnitettiin autoilijoiden huomio. Itselläni oli kauas näkyvä keltainen turvaliivi. Tienpientareella oli useimmiten riittävän leveä väylä pyörälle ja sähkärille. Maanteillä oli runsaasti varoituskolmioita, joilla varoitettiin siitä, että maantiellä on pyhiinvaeltajia.

Millä pelillä liikkumaan

Sähkökäyttöinen pyörätuoli oli hyvä peli myös ylämäissä. Oli hyvä pitää kiinni Sarin sähkäristä ja niin posotettiin ylämäki turvallisesti ylös. Tätä ei varmaankaan ole luvallista tehdä, mutta näin nyt toimittiin. Helpottihan sähkäri omaa kulkuani jyrkissä ylämäissä.  Marja Pelkosen kolmipyörä toimi maantiellä, mutta oli haastava metsätaipaleilla niin ylä- kuin jyrkissä alamäissä. Itse hyppäsin kaikissa alamäissä kävelemään kahden kepin varaan, kun Tiina Kröger otti pyörätuolini haltuun. Minulla oli mukana myös strikkeri, mutta se oli vaarallinen peli, kun ylä- ja alamäkiä oli niin runsaasti. Pienet kivet vaikuttivat siihen, että ohjattavuus vaikeutui eivätkä jarrut pitäneet.

Galicia on sadealuetta
Sateella liikkuminen oli tietysti kaikin puolin haastavaa. Galiciassa sataa usein ja paljon. Siksi hyvät sadevarusteet ovat kullan arvoiset. Pelkosen Marjalla oli pyöräilijöille tarkoitetut sadevarusteet, jotka toimivat hyvin. Itselläni oli hyvät ja hengittävät housut, HAI-nilkkurisaappaat (voi suositella kaikille) ja tuulen sekä sateenkestävä takki. Takki ei kuitenkaan pitänyt rankkasateita, joten kannattaa kiinnittää huomiota tähän ja varmistaa puseron/takin veden pitävyys. Vammaisten ihmisten ongelmana on kunnon saappaiden löytäminen. Huomasimme, että hätätilassa muovipussit toimivat oivallisina sadesuojina.

Kelatessa pyöräilyhanskat kastuivat litimäriksi, jolloin myös pito alamäissä heikkeni. Oli aina varmistettava, että takana on ihminen jarruttamassa. Mukana oli oltava useammat kelaushanskat. Pyöräilyhanskoihin on syytä kiinnittää muutenkin huomiota. Itselläni hanskoissa oli monenlaisia geelisuojauksia. Alamäissä pidon oli oltava kova, ja ohuilla hanskoilla kädet olisivat takuuvarmasti palaneet. Repussa piti olla lisäksi monenlaista vaihtovaatetta. Etua oli, että puserot, housut ja sadevarusteet olivat kevyitä ja nopeasti kuivuvia.

Sähkärin ohjaus oli suojattava sateelta. Itse suojasin myös pyörätuolin tyynyn. Tyyny työnnettiin muovipussiin ja tiukat jeesusteipit ympärille. Pienenä vaarana oli se, että tyyny liukui alamäissä eteenpäin. Oli muistettava työntää tyyny oikeaan asentoon, jotta ei itse liukunut tyynyn mukana pyörätuolista. Sateella oli silmälasit pistettävä taskuun. Sadepisarat estivät kokonaan näkyvyyden rilleillä. Kaiken kaikkiaan on otettava huomioon se, että vaelluksella voi sataa ja rankasti. Sateenvarjoista ei tietenkään ole apua apuvälinein liikkuville. Märät vaatteet oli jätettävä ulos niille varatuille paikoille. Onneksi baareja ja ”invavessoja” löytyi. Vessat olivat pieniä ja baareihin oli kynnyksiä tai portaita. Luiskat olivat liian kapeita tai liian jyrkkiä. Onneksi vaelluksella löytyi myös esteettömiä invavessoja. Kuljetimme mukanamme ns. naisten sorsaa eli Ireneä. Puskapissit olisivat olleet mahdottomia.

Vettä ja syötävää riittävästi mukana
Päivävaellukselle jokaisella oli mukanaan reppu. Juotavaa piti olla kaiken aikaa saatavilla. Majapaikassa ja autossa odottivat viiden litran pönikät. Ohje oli, että vettä oli juotava kahdesta kolmeen litraan päivässä. Ylämäkiä kelatessa auringonpaisteella oli juotava koko ajan. Espanjassa voi juoda vesijohtovettä, mutta kyläkaivojen osalta on katsottava, onko kyseessä juomakelpoinen vesi. Repussa piti tietysti olla jotain evästä; proteiinipatukkaa, sämpylää tai hedelmää.

Mitä muuta huomioitavaa
Kukkaro oli oltava mukana, koska baarien vessoja saivat ilmaiseksi käyttää vain asiakkaat. Muuten käynti maksoi 50 sentistä euroon. Baarien omistajat olivat vihaisia, ellet juonut kahvia tai antanut senttejä. Repussa kulki myös pyhiinvaelluspassi, johon kerättiin leimoja vaellukselta. Leimoja sai metsätaipaleella kioskeista tai rakennuksista, jossa luki albergue. Baareja tai ruokapaikkoja oli vähän väliä. Ainoa asia, joka piti muistaa, oli siesta. Useimmat baarit sulkivat ovensa klo 13.-17.00 välillä. Moni baari ymmärsi olla onneksi auki.

Autot ja puhelimet turvasivat liikkumisen
Espanjassa ei voi vuokrata käsihallintalaitteista ja automaattivaihteista autoa. Siksi meillä oli mukana kaksi henkilöautoa, jolla kuljettiin alkulähtöpaikkaan ja taas illalla takaisin majapaikkaan. Autot oli huollettava Suomessa lähtökuntoon. Oli varmistettava myös se, miten toimittaisiin, jos jotain tapahtuisi. Autoliiton jäsenyys ja Citroenin liikenneturva sekä täysvakuutukset lisäsivät turvallisuutta. Autot olivat välttämättömiä myös apuvälineitten kuljettamiseen. Vaelluksella oli hyvä soittaa, että nyt ei selvitä, tulkaa hakemaan.  Eurooppalainen ajokortti oli myös mukana sekä valtakirjat, että tukijoukot saivat käyttää autojamme.

Autossa tarvittiin paikkojen etsimiseen navigaattoria, Ipadin karttaohjausta ja karttaa. Navigaattori meni usein sekaisin uusista teistä tai tieremonteista. Yhtaikaa oli kaupungeissa tuijotettava opasteita, kuunneltava navigaattoria ja varmistettava vielä Ipadista oikea suunta. Kartturin homma oli vaativa ajurin työstä puhumattakaan.

Tietulleja osui olemaan matkan varrella useita. Niistä ei vammaisena selviä, ellei sitten käytä pankkikorttia maksamiseen tai avustaja toimi käsinä.
 
Puhelinkin oli tarpeellinen. Puhelimitse pidimme yhteyttä toisiimme ja varmistimme, että kaikki vaelluksella oli hyvin. Pääsääntöisesti kannatti kulkea kimpassa.
Eurooppalainen sairausvakuutuskortti (www.kela.fi) oli tietysti mukana. KELA:n myöntämällä ilmaisella kortilla EU-alueella matkustava saa akuutissa sairastapauksessa sairaanhoitopalveluja samoin maksuin ja menettelyin kuin ko maan asukkaat. Sen saaminen oli helppoa, soitto Kelaan ja kortin toimitus kesti kaksi viikkoa.
 
Mukaan tarvittiin pyörätuolinpaikkausvälineet, työkalupakki ja vahva pyörätuolipumppu. Kiitos Saaren Leenalle, että pumppu tuli häneltä lainaan. Mitään ei onneksi tarvittu.

Aurinkokin sentään paistoi
Leveälierinen hattu oli toimiva niin sateessa kuin auringossa. Aurinkolasit olivat välttämättömät, koska ilma oli kirkas. Aurinkovoidetta +50 oli oltava mukana varmuuden vuoksi. Kahtena päivänä lämpötila oli +30C.
 
Jalkojen ja käsien hoitovälineet (urheiluteippiä, geeliä, siteitä, rasvaa, rakko- laastaria, talkkia, pienet sakset, pinsetit). Yllättävän hyvin kädet säästyivät kaikilta. Kävelevien osalta oli mukana myös ensiapulaukku. Moni kävelevä tuli vaelluksella vastaan joko jalka tai käsi  paketissa.

Kuvia pitää ottaa ja tarinaa taittaa
 
Mukana oli kamera ja videolaitteet, Ipad ja kannettava tietokone. On otettava huomioon, että monessa paikassa wifi oli niin heikko, ettei esim. blogin kirjoittamisesta samantien tullut mitään. Gmailiinkaan ei päässyt.
 
Pyhiinvaellustodistus, credencial del peregrino
 
Pyhiinvaeltajatodistus edellytti pyhiinvaelluspassia ja passia. Hakupaikka sijaitsi sivukadulla lähellä katedraalia. Jonotukseen kannattaa varata aikaa runsaasti. Todistuksen kirjoittamiseen kuluu pari tuntia. Se on haettava myöhemmin toimistosta. Aila Peräjoki kulki jonon ohi ja sai todistukset mukaansa saman tien. Kaikki, jotka saavat todistuksen, voivat osallistua seuraavan päivän messuun. Englanninkielinen messu on joka päivä klo 10.30 ja espanjankielinen messu klo 13.00. Messussa mainitaan kaikki ne kansallisuudet, jotka ovat saaneet edellisenä päivänä todistukset. Mieleen jäävä tilaisuus ainakin minulle.

Majoitus
 
Majapaikat ovat pääsääntöisesti esteellisiä. Eräässä esteettömässä majapaikassa oli varattu paikkoja myös vammaisille. Samassa huoneessa oli kymmeniä ihmisiä. Oma ratkaisumme oli lähes esteetön talo, jossa oli mukava viettää iltaa. Vammaisina ihmisinä tarvitsemme luiskia, suihkutuoleja ja happirikastetta jne. jne. Olisi ollut rasittavaa joka aamu pakata ja illalla purkaa kamoja uudessa kohteessa. Pysyvässä majapaikassa tiesi, että pääsee esteettömästi suihkuun ja liikkumaan talossa.

 
Ruokailu

Ostimme yhteisesti aamiais- ja iltapalatarvikkeet ja yhdessä tapahtui myös valmistus. Pyhiinvaeltajan 8-10 euroa maksava lounas kannatti nauttia kerran päivässä. Samoin nautimme taipaleella kahvit joko termospullosta tai matkan varrella olevasta baarista. Syöminen riippui vaelluksen pituudesta, oliko kyseessä esim. 8-10 kilometrin lenkki vai mahdottomaksi todettu pistäytyminen reitillä.

Ennakkoluulottomuutta ja seikkailumieltä

Kaiken kaikkiaan reissaaminen edellytti hyviä hermoja, pitkää pinnaa ja seikkailumieltä. Eksyminen uudessa kohteessa oli paremminkin sääntö kuin poikkeus. Joustavuutta tarvittiin joka lähtöön, koska mikään ei toiminut alkuperäisen ajatuksen mukaisesti. Oli otettava vastaan se, mitä kulloinkin tuli.

Kommuunielämä oli mielenkiintoista, mutta vaatii toisten huomioon ottamista ja yhteisiä pelisääntöjä. Kuka laittaa sapuskaa aamulla, kuka tiskaa jne.? On löydettävä myös oma tapa kietoutua omaan yksityisyyteensä pieneksikin hetkeksi. Jos olisi majoittunut yleisiin majoituksiin, ei yksityisyydestä olisi ollut mitään tietoa. Huumoria ja vuorovaikutustaitojakin tarvittiin. 

Ryhmässämme oli monenmoista osaamista, jota tarvittiin. Joku tiesi kaiken autoista, toinen veti aamunavauksen. Tiimimme oli osaava ja monipuolinen. Olen kiitollinen, että matka onnistui ja olemme nyt monin verroin kokeneempia. Olemmehan olleet mukana jossain sellaisessa, jota ei elämässä montaa kertaa tee.

 

maanantai 16. toukokuuta 2016

Viimeinen vaelluspäivä Marcosista Santiagoon


Vihdoin perillä Santiagossa
9.5.2016 on historiallinen päivä, saapuisimme määränpäähän Santiagoon. Aamuherätys on ollut joka päivä kello seitsemältä.  Olemme kokoontuneet myös yhteiselle aamiaiselle. Aamunavauksessa Sari luki tänään psalmin 32; pääviesti on, että ”vaikka suuret vedet tulvisivat, eivät ne teihin ulotu. Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa. Minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee.”
Viimeinen vaelluspäivä, vihdoin. Miten nopeasti aika onkaan hurahtanut. Yhdeksältä lähdimme ajamaan San Marcosiin, lähelle asuinpaikkaamme. Tummat pilvet taivaalla tuntuivat ikävältä. Niinköhän taas jouduttaisiin rankkasateeseen? San Marcosissa varustauduimme sateeseen. Täysi sadevarustus päälle; tällä kertaa pyörätuolin tyynykin pistettiin muovipussiin ja reunat teipattiin ”jeesusteipillä” kiinni. Hauska nimitys, teippi tekee ihmeitä ja pelastaa monesta, niin meidätkin.
Kuljimme läpi vanhan Marcosin asutusalueen.
 



 
Monto del Gozo oli aivan puolen kilometrin päässä. Monte del Gozon vuoren huipulta pyhiinvaeltajat kilpailivat ennen siitä, kuka ensimmäisenä näkee pyhän kaupungin ja Santiagon katedraalin. Kun pyhiinvaeltajat näkivät Santiagon, he laskeutuivat polvilleen ja rukouksissaan kiittivät Jumalaa, että olivat päässeet perille hengissä ja terveinä pitkän ja vaarallisen matkan jälkeen. Emme päässeet itse vuorelle, mutta jännitys tuntui vatsan pohjassa. Itse ajattelin pitkää matkaa, jonka olimme tehneet. Takana oli 4312 kilometriä ja vielä vaellus päälle. Vaikka emme kyenneetkään suoriutumaan vaelluksesta niin kuin olimme suunnitellet, olin kiitollinen matkasta ja siitä, että päämäärä oli niin lähellä.
Samaisella vuorella on Paavi Johannes II:n vierailun kunniaksi pystytetty massiivinen muistomerkki. Paavi vieraili Monte Gozossa vuonna 1992. Ihmiset olivat jättäneet viestejään ja rukouspyyntöjään muistomerkkiin.  Pyhän Markuksen kappelin edestä otimme aamun ensimmäiset leimat. Aiemmin olen puhunut, miten jokainen taival on alkanut ylämäillä. Nyt oli loivaa laskeutumista koko ajan alas. Jyrkkyysaste oli taas sellainen, että tukijoukkojen apuja tarvittiin.
 
 
Nautimme esteettömyydestä
Mäen alla pohdimme, miten etenisimme. Portaat johtivat caminolle. Juuri kun mietimme, mistä kulkisimme, ilmestyi eteemme mies, joka näytti meille pyöräilijöiden reitin. Laskeuduimme erittäin vilkkaasti liikennöidylle maantielle. Kuljimme pitkin maantietä ja camino kulki vieressä. Sille vaan ei voinut mennä, koska caminolla oli vanha silta ja koko ajan siinä oli erilaisia esteitä. Rekat, pakettiautot ja henkilöautot huristelivat ohitsemme. Onneksi sentään huomasivat meidät. En tuntenut oloani kovinkaan turvalliseksi.
 
 
Reitti Santiagoon oli hyvin viitoitettu. Keltainen nuoli ja simpukka osoittivat suuntaa. Katukuvaan ilmestyivät luiskat ja näkövammaisille tarkoitetut merkit tiessä. Pääsimme etenemään pitkin turvallisempia teitä. Vanha mummo kulki kanssamme pätkän matkaa ja puhua pulputti koko ajan. Puheesta ymmärsimme, että hän kovasti toivotteli siunausta. Caminolla tapaamamme ihmiset ovat tehneet minuun vaikutuksen. Kohtaamiset ovat aitoja ja ihmiset aidosti välittävät toisistaan. Aina kun olemme tarvinneet apua, on jostain ilmestynyt henkilö, joka on auttanut meitä tai on ohjannut meidät seuraavaan pisteeseen.
Jälleen kerran taas etsittiin nenän puuteroimispaikkaa. Sellainen löytyi baarista, johon oli esteetön sisäänmeno. Marja Pelkonen kurvasi pyörällään perille asti baariin. Inva- WC:ssä oli ensimmäistä kertaa oikean levyinen liukuovi, riittävästi tilaa ja kunnon kaiteet. Haimme San Jakob- hotellista leimat. Päivän leimat osoittautuivat todella tärkeiksi.
  
Väri-iloittelua
Oli upea tunne pysähtyä Santiago de Compostellan portille.
 
 
 
 
Viereisessä lyhtypylväässä oli jälleen opaste; keltainen nuoli ja samanvärinen simpukka sekä teksti Camino de Santiago. Tihkusade ei haitannut etenemistämme.
 
 
 
Monet kukat olivat kukassa. Yksikin tie oli täynnä vaaleanpunaisia puusta pudonneita kukkia. Katua reunustivat ihastuttavat köynnöstävät visterit, jotka olivat täynnä liilan värisiä terttumaisia kukkia.  Eräässä kohdassa olisimme menneet ihailemaan maisemia, mutta tasanteelle johti tappojyrkkä luiska ja portaat. Alppiruusut olivat kukassa ja osa kasveista oli jo pudottanut punaiset kukkansa maahan. Väri-iloittelua riitti silmälle.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
7 kilometrin urakka takana
Seitsemän kilometrin taivalluksen jälkeen saavuimme katedraalialueelle. Ihmettelin eräälle miehelle, mistä reitti kulkee. Mies kulki koko matkan katedraalin pihalle asti kanssamme. Hän osoitti luiskan, jota pitkin meidän tulisi edetä katedraalin eteen. Mistä noita oppaita aina ilmestyikin?  Katedraalin sisääntulossa oli portaat ja niin jouduimme taas kiertämään hyvin jyrkkää mäkeä alas kuten oppaamme oli kehottanut. Katedraaliin emme onnistuneet löytämään esteetöntä reittiä. Tapasimme kuitenkin katolisen papin, joka kertoi, että totta kai kirkkoon on esteetön reitti. Huomenna varmasti käytämme tuota reittiä. Messu alkaa klo 12.00 ja silloin mainitaan, montako suomalaista on kulkenut caminon.
Katedraalin aukiolla Aila yritti poliisin kanssa selvittää, miten pääsisimme autoilla mahdollisimman lähelle katedraalia huomenna. Siinä tohinassa Ailalta tipahti pyhiinvaelluspassi, jonka poliisi myöhemmin kiikutti Sarille.
Pyhiinvaellustodistus meillekin
Tiesimme, että saisimme pyhiinvaellustodistuksen leimoja vastaan. Aila ja Joonas lähtivät niitä hakemaan toimistolta. Virastossa oli koko käytävän mittainen pitkä jono. Aila päätti, että ei kun jonon kärkeen. Jonon ensimmäiseltä mieheltä hän pyysi lupaa saada selvittää asiaansa virkailijan kanssa. Aila selvitti, kuinka porukkaamme kuului kolme vammaista naista. Hän sanoi, ettei vois jäädä kahdeksi tunniksi odottamaan todistuksia. Muut nimittäin jonottivat ensiksi virkailijan luo ja sen jälkeen he tulivat hakemaan todistuksen parin tunnin päästä. Aila pääsi minuutiksi selvittämään virkailijan kanssa tilannetta. Virkailija oli hetkessä tilanteen tasalla.
 
Hän otti kaikkien pyhiinvaelluspassit, tarkisti leimat ja keskusteltuaan toverinsa kanssa, kirjoitti todistukset saman tien; todistukset, joita muuten olisimme joutuneet odottamaan kaksi tuntia.
Joonas kirjoitti nimemme listaan. Lomakkeessa kysyttiin nimen lisäksi ikä, sukupuoli, kotimaa ja  kotikaupunki ja ammatti. Vielä tiedusteltiin, olemmeko uskonnollisella, hengellisellä vai vain turistimatkalla? Lopuksi kysyttiin, mistä olimme aloittaneet vaelluksen. Lopuksi virkailija tarkisti, että pyhiinvaelluspassin viimeinen leima täsmäsi pyhiinvaellustodistuksen leiman kanssa.
 
 
 
 
Söimme lounaan Santiagon vanhassa kaupungissa ravintolassa Maria kastanja. Ravintola oli ensimmäinen, jossa oli esteetön sisäänpääsy. Nautimme valkosipulikatkarapuja, sammakonreisiä ja mautonta sianlihaa. Tarjoilija oli todella loukkaantunut, kun Sari ja Aila pyysivät mausteita, tomaattia ja majoneesia. Fiilis oli kuitenkin rento, sellainen joka aina on, kun on saavuttanut jotain suurta.
Satoi kaatamalla, kun odottelimme Joonasta ja Ailaa, jotka lähtivät hakemaan autoja.
Tästä matkasta ei olisi tullut yhtään mitään ilman autoja ja niitä kuljettavia Ailaa ja Joonasta. Kiitos teille! Kiitos myös Tiinalle ja Hannelle.
 
 
 
 
Illalla meillä oli juhlallinen todistusten jako pyöreän pöydän ääressä. olimme kiitollisia hetkestä. Joonas kertoi, että hän on iloinen siitä, että on voinut olla mahdollistamassa unelmaamme. Niinpä, aina tarvitaan mahdollistajia, jotta unelmat käyvät toteen.

Suomalaistiimi Santiagon katedraalissa

 
Gruppo Finlande
 
Aamupäivällä 10.5. suuntasimme kohti Santiagon katedraalia klo 12 messuun. Ajoimme autot katedraalin viereen kielletylle paikalle. Pysäköintiluvat pistettiin ikkunaan ja lähdimme kohti katedraalia. Jouduimme etsimään pitkään esteetöntä sisäänmenoa. Eräs paikallinen kehitysvammainen nainen näytti meille reitin. On muuten erikoista, ettei kirkkoon ole merkitty esteetöntä reittiä. Pyöräilijöille oli merkitty reitti hyvin.
Katedraali oli upea sisältä. Pääsimme paraatipaikoille aivan alttarin viereen. Istuimme hartaina odottelemassa messun alkua. Tietysti kaikki pyhiinvaeltajat olivat innoissaan siitä, että vaellus oli lopulta päättynyt ja messu odotti. Vahtimestari ilmoitti useaan kertaan, että kirkossa tulisi olla hiljaa.
 
 
 
Messuun osallistui 12 pappia, joista yksi oli pyörätuolinkäyttäjä. Messussa mainittiin kaikki ne maat, josta pyhiinvaeltajat tulivat. Brasilian jälkeen mainittiin gruppo Finlande. Hyvä meidän tiimi! Yhdessä kohtaa pappi ilmoitti, että kirkkoväki voisi onnitella toisiaan pyhiinvaelluksen suorittamisesta. Monet tulivat onnittelemaan meitä kaksin käsin. Vieressäni istui pyörätuolia käyttävä, espanjalainen nainen, joka ihmetteli, että olimmeko todellakin tehneet vaelluksen pyörätuoleilla. Kuten aiemmin olen kertonut, olimme kaikkialla nähtävyys. Maantiellä ihmiset peukuttivat, hymyilivät, vilkuttivat tai töräyttelivät autoillaan. Eräskin Etelä-Afrikasta kotoisin oleva mies otti kuvia meistä. Olimme tavanneet hänet aiemmin taipaleella rankkasateessa. Hän levitteli käsiään ja sanoi ”Amazing, amazing, God bless you.”
 

Messun loppuosassa seitsemän miestä nosti köysien varassa valtavan suuren suitsutusastian korkealle. alttarin yläpuolelle. Yksi miehistä heilautti suitsutusastian heilumaan edestakaisin katedraalissa. Se heilui puolelta toiselle, lähes katonrajaan. Oli vähän pelottavaakin, kun astia heilui nimenomaisesti oman pääni yläpuolella. Suitsuke täytti ilman. Lopulta kaikille pyhiinvaeltajille toivotettiin siunausta myös kotimatkalle.
 
Messun jälkeen kävimme tekemässä ostoksia, katseltiin ympäristöä ja lopulta menimme syömään päivän menun viehättävään ravintolaan, johon oli esteetön pääsy. Enid Blytonin Viisikkosarjassa kerrottiin aina, mitä lapset söivät. Tällä kerralla makuhermojen kutkuttajaksi tarjottiin oliiveja ja leipää. Alkuruoaksi sai valita linssikeittoa, salaattia tai simpukkamakkarapiirakkaa. Lämpimäksi ruoaksi oli kalaa tai lihaa. Jälkiruoaksi oli jälleen paikallista riisipudingia. Joonas muisteli vielä siankorvia, joita hän söi Melidessä.
Nokka kohti kotia
Ulkona sataa niin kuin on satanut melkein joka päivä. Aloitamme pakkaamisen ja matka kohti kotia alkaa.
Alkuperäinen ajatus siitä, että olisimme vaeltaneet koko 100 kilometriä, jäi haaveeksi. Vaellus on fyysisesti rankka kävelevillekin. Nyt voimme sanoa, että osa matkasta on täysin mahdotonta toteuttaa apuvälinein. Meillä on tiedossa osuudet, jotka tulevat kyseeseen. Kenenkään ei pidä lähteä taipaleelle ilman paria avustajaa, joilla on kokemusta vaelluksesta. Meillä oli voimakkaat ja osaavat tukijoukot. Matkaan tarvitaan autot, joilla apuvälineet, eväät ja muut tarvikkeet kulkevat mukana. Etua on siitä, jos voi majoittua samaan  majapaikkaan joka päivä. Pyhiinvaeltajien majoituksissa on harvoin otettu huomioon eritavoin vammaisten ihmisten  tarpeita. Olisikin todella hyvä, että eri reiteistä kertovissa kartoissa olisi maininta esteettömistä majapaikoista ja invavessoista. Tulemme ottamaan yhteyttä järjestäjiin, ketä he lienevätkään. Teemme parannusehdotukset ja tulemme kirjoittamaan myös pyhiinvaeltajien kansainvälisille sivuille kokemuksistamme ja reiteistä, joita vammaiset ihmiset voivat kulkea.
Valot sammuivat villasta. Se tarkoitti, ettei pystynyt tekemään mitään sähköisessä mediassa, vettä ei tullut ja lämmityskin katkesi. Pimeyden tultua valot syttyivät. Keskiviikkoaamuna lähdemme Euroopan läpi kotiin. Osa porukasta lentää kotimaahan.
 
 
KIITOS!!!!

maanantai 9. toukokuuta 2016

Vihdoin perillä Santiagossa


 

Viimeinen vaelluspäivä Marcosista Santiagoon

9.5.2016 on historiallinen päivä, saapuisimme määränpäähän Santiagoon. Aamuherätys on ollut joka päivä kello seitsemältä.  Olemme kokoontuneet myös yhteiselle aamiaiselle. Aamunavauksessa Sari luki tänään psalmin 32; pääviesti on, että ”vaikka suuret vedet tulvisivat, eivät ne teihin ulotu. Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa. Minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee.”

Viimeinen vaelluspäivä, vihdoin. Miten nopeasti aika onkaan hurahtanut. Yhdeksältä lähdimme ajamaan San Marcosiin, lähelle asuinpaikkaamme. Tummat pilvet taivaalla tuntuivat ikävältä. Niinköhän taas jouduttaisiin rankkasateeseen? San Marcosissa varustauduimme sateeseen. Täysi sadevarustus päälle; tällä kertaa pyörätuolin tyynykin pistettiin muovipussiin ja reunat teipattiin ”jeesusteipillä” kiinni. Hauska nimitys, teippi tekee ihmeitä ja pelastaa monesta, niin meidätkin.

Kuljimme läpi vanhan Marcosin asutusalueen. Monto del Gozo oli aivan puolen kilometrin päässä. Monte del Gozon vuoren huipulta pyhiinvaeltajat kilpailivat ennen siitä, kuka ensimmäisenä näkee pyhän kaupungin ja Santiagon katedraalin. Kun pyhiinvaeltajat näkivät Santiagon, he laskeutuivat polvilleen ja rukouksissaan kiittivät Jumalaa, että olivat päässeet perille hengissä ja terveinä pitkän ja vaarallisen matkan jälkeen. Emme päässeet itse vuorelle, mutta jännitys tuntui vatsan pohjassa. Itse ajattelin pitkää matkaa, jonka olimme tehneet. Takana oli 4312 kilometriä ja vielä vaellus päälle. Vaikka emme kyenneetkään suoriutumaan vaelluksesta niin kuin olimme suunnitellet, olin kiitollinen matkasta ja siitä, että päämäärä oli niin lähellä. Samaisella vuorella on Paavi Johannes II:n vierailun kunniaksi pystytetty massiivinen muistomerkki. Paavi vieraili Monte Gozossa vuonna 1992. Ihmiset olivat jättäneet viestejään ja rukouspyyntöjään muistomerkkiin.  Pyhän Markuksen kappelin edestä otimme aamun ensimmäiset leimat. Aiemmin olen puhunut, miten jokainen taival on alkanut ylämäillä. Nyt oli loivaa laskeutumista koko ajan alas. Jyrkkyysaste oli taas sellainen, että tukijoukkojen apuja tarvittiin.

Nautimme esteettömyydestä

Mäen alla pohdimme, miten etenisimme. Portaat johtivat caminolle. Juuri kun mietimme, mistä kulkisimme, ilmestyi eteemme mies, joka näytti meille pyöräilijöiden reitin. Laskeuduimme erittäin vilkkaasti liikennöidylle maantielle. Kuljimme pitkin maantietä ja camino kulki vieressä. Sille vaan ei voinut mennä, koska caminolla oli vanha silta ja koko ajan siinä oli erilaisia esteitä. Rekat, pakettiautot ja henkilöautot huristelivat ohitsemme. Onneksi sentään huomasivat meidät. En tuntenut oloani kovinkaan turvalliseksi.

Reitti Santiagoon oli hyvin viitoitettu. Keltainen nuoli ja simpukka osoittivat suuntaa. Katukuvaan ilmestyivät luiskat ja näkövammaisille tarkoitetut merkit tiessä. Pääsimme etenemään pitkin turvallisempia teitä. Vanha mummo kulki kanssamme pätkän matkaa ja puhua pulputti koko ajan. Puheesta ymmärsimme, että hän kovasti toivotteli siunausta. Caminolla tapaamamme ihmiset ovat tehneet minuun vaikutuksen. Kohtaamiset ovat aitoja ja ihmiset aidosti välittävät toisistaan. Aina kun olemme tarvinneet apua, on jostain ilmestynyt henkilö, joka on auttanut meitä tai on ohjannut meidät seuraavaan pisteeseen.

Jälleen kerran taas etsittiin nenän puuteroimispaikkaa. Sellainen löytyi baarista, johon oli esteetön sisäänmeno. Marja Pelkonen kurvasi pyörällään perille asti baariin. Inva- WC:ssä oli ensimmäistä kertaa oikean levyinen liukuovi, riittävästi tilaa ja kunnon kaiteet. Haimme San Jakob- hotellista leimat. Päivän leimat osoittautuivat todella tärkeiksi.

 

 

Väri-iloittelua

Oli upea tunne pysähtyä Santiago de Compostellan portille. Viereisessä lyhtypylväässä oli jälleen opaste; keltainen nuoli ja samanvärinen simpukka sekä teksti Camino de Santiago. Tihkusade ei haitannut etenemistämme. Monet kukat olivat kukassa. Yksikin tie oli täynnä vaaleanpunaisia puusta pudonneita kukkia. Katua reunustivat ihastuttavat köynnöstävät visterit, jotka olivat täynnä liilan värisiä terttumaisia kukkia.  Eräässä kohdassa olisimme menneet ihailemaan maisemia, mutta tasanteelle johti tappojyrkkä luiska ja portaat. Alppiruusut olivat kukassa ja osa kasveista oli jo pudottanut punaiset kukkansa maahan. Väri-iloittelua riitti silmälle.

7 kilometrin urakka takana

Seitsemän kilometrin taivalluksen jälkeen saavuimme katedraalialueelle. Ihmettelin eräälle miehelle, mistä reitti kulkee. Mies kulki koko matkan katedraalin pihalle asti kanssamme. Hän osoitti luiskan, jota pitkin meidän tulisi edetä katedraalin eteen. Mistä noita oppaita aina ilmestyikin?  Katedraalin sisääntulossa oli portaat ja niin jouduimme taas kiertämään hyvin jyrkkää mäkeä alas kuten oppaamme oli kehottanut. Katedraaliin emme onnistuneet löytämään esteetöntä reittiä. Tapasimme kuitenkin katolisen papin, joka kertoi, että totta kai kirkkoon on esteetön reitti. Huomenna varmasti käytämme tuota reittiä. Messu alkaa klo 12.00 ja silloin mainitaan, montako suomalaista on kulkenut caminon.

Katedraalin aukiolla Aila yritti poliisin kanssa selvittää, miten pääsisimme autoilla mahdollisimman lähelle katedraalia huomenna. Siinä tohinassa Ailalta tipahti pyhiinvaelluspassi, jonka poliisi myöhemmin kiikutti Sarille.

Pyhiinvaellustodistus meillekin

Tiesimme, että saisimme pyhiinvaellustodistuksen leimoja vastaan. Aila ja Joonas lähtivät niitä hakemaan toimistolta. Virastossa oli koko käytävän mittainen pitkä jono. Aila päätti, että ei kun jonon kärkeen. Jonon ensimmäiseltä mieheltä hän pyysi lupaa saada selvittää asiaansa virkailijan kanssa. Aila selvitti, kuinka porukkaamme kuului kolme vammaista naista. Hän sanoi, ettei vois jäädä kahdeksi tunniksi odottamaan todistuksia. Muut nimittäin jonottivat ensiksi virkailijan luo ja sen jälkeen he tulivat hakemaan todistuksen parin tunnin päästä. Aila pääsi minuutiksi selvittämään virkailijan kanssa tilannetta. Virkailija oli hetkessä tilanteen tasalla. Hän otti kaikkien pyhiinvaelluspassit, tarkisti leimat ja keskusteltuaan toverinsa kanssa, kirjoitti todistukset saman tien; todistukset, joita muuten olisimme joutuneet odottamaan kaksi tuntia. Joonas kirjoitti nimemme listaan. Lomakkeessa kysyttiin nimen lisäksi ikä, sukupuoli, kotimaa ja  kotikaupunki ja ammatti. Vielä tiedusteltiin, olemmeko uskonnollisella, hengellisellä vai vain turistimatkalla? Lopuksi kysyttiin, mistä olimme aloittaneet vaelluksen. Lopuksi virkailija tarkisti, että pyhiinvaelluspassin viimeinen leima täsmäsi pyhiinvaellustodistuksen leiman kanssa.

Söimme lounaan Santiagon vanhassa kaupungissa ravintolassa Maria kastanja. Ravintola oli ensimmäinen, jossa oli esteetön sisäänpääsy. Nautimme valkosipulikatkarapuja, sammakonreisiä ja mautonta sianlihaa. Tarjoilija oli todella loukkaantunut, kun Sari ja Aila pyysivät mausteita, tomaattia ja majoneesia. Fiilis oli kuitenkin rento, sellainen joka aina on, kun on saavuttanut jotain suurta.

Satoi kaatamalla, kun odottelimme Joonasta ja Ailaa, jotka lähtivät hakemaan autoja. Tästä matkasta ei olisi tullut yhtään mitään ilman autoja ja niitä kuljettavia Ailaa ja Joonasta. Kiitos teille! Kiitos myös Tiinalle ja Hannelle.
Illalla meillä oli juhlallinen todistusten jako pyöreän pöydän ääressä. olimme kiitollisia hetkestä. Joonas kertoi, että hän on iloinen siitä, että on voinut olla mahdollistamassa unelmaamme. Niinpä, aina tarvitaan mah