Millä ajatuksin pyhiinvaellusmatkan jälkeen

  

Pappi kuoli pyhiinvaellusmatkalla

Melkein kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun palasimme pyhiinvaellusmatkaltamme Santiago de Compostelaan. Naapuri kysyi, eikö pelottanut matkalla, olihan suomalainen pappi kuollut Espanjassa. Kaivoin uutiset 28.4. sattuneesta onnettomuudesta. ”eläkkeellä ollut 73-vuotias miespappi kuoli liikenneonnettomuudessa pappisliiton järjestämällä pyhiinvaellusmatkalla Portugalissa.” Ennen matkaa kuulin kyllä uutisen, mutta torjuin koko ajatuksen mielestäni. Nyt, kun olen ollut kotona, on ollut aikaa sulatella matkaa. Jotain tuollaista olisi aivan hyvin voinut sattua jollekin meistäkin. Pelottavaa, mutta totta. Enkeleitä, onko heitä? Ihan varmasti heitä oli matkan varrella. Aina, kun tarvitsimme apua, putkahti jostain tyhjästä ihminen auttamaan meitä. Nyt olen kiitollinen elämästä ja siitä, että tulimme yhtenä kappaleena ja hengissä kotiin.

Unelman todeksi tekeminen on vaikeaa

Mistä koko ajatus pyhiinvaelluksesta edes tuli? Luin pyhiinvaellusmatkan tehneiden tarinoita. Pyhiinvaelluksella ollut nainen innoitti minua lähtemään. Pikkuhiljaa ajatus alkoi elää päässäni. Unelma ei jättänyt minua rauhaan. Tarinat caminolta ja hienot valokuvat muokkasivat unelmaani. Ihan sattumoisin heitin ajatuksen Lehikoisen Sarille, joka innostui oitis. Apua, moneen otteeseen pohdiskelin itsekseni, haluanko todella sittenkään lähteä toteuttamaan unelmaa? Järki sanoi, että haloo, mieti vähän, pelkästään autolla ajaminen läpi Euroopan vilkkailla autobaanoilla on riski. En ole mikään rallikuski, vaikka kaasujalka painaakin. Entäpä vaellus pyörätuoleilla reitillä, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään? Ne, jotka olivat olleet vaelluksella, pudistelivat päätään kuultuaan aikomuksestamme.

Unelmasta tuli jonkinlainen fixide. Mielessä taistelivat kaksi eri ääripäätä: ”Tottahan toki tuo matka tehdään, unelmia pitää toteuttaa.” Toisaalta pääkopassa oli toinenkin ääni: ”Ei missään nimessä, järki käteen nainen ja realiteetit kehiin.”

Unelma konkretisoituu

Lopulta me kaksi innokasta naista ryhdyimme tuijottamaan karttaa ja lukemaan reittejä.  Oli pohdittava, mitä kaikkea on saatava aikaan, ennen kuin löydämme itsemme lopulta Santiago de Compostelan katedraalista. Lista oli tajuttoman pitkä ja tehtävää paljon. Tekijöitäkin oli vain Sari ja minä. Monenlaiset tunteet risteilivät päässäni etenkin silloin, kun näytti, ettei porukkaa saada kasaan. Oli vain uskottava ja luotettava siihen, että asiat toteutuisivat. Kun unelma konkretisoitui, tavoitteesta tuli selkeä. Ensimmäinen askel on aina vaikein. Ensimmäisen askeleen jälkeen, askel seuraa toista. Mieli rauhoittuu ja pystyy keskittymään asioihin, jotka vaativat toimenpiteitä. Lehikoisen Sarin päättäväisyys oli omiaan viemään unelmaamme eteenpäin. Uusi oli otettava mahdollisuutena. Päätimme myös sen, että kohtaamme kaiken uusin mielin ja aistein. Onneksi löytyi muitakin yhtä hulluja kuin me, rohkeita muttei tyhmänrohkeita.

Aistit auki ja mieli hereille

Kristiina Harjun kirjassa Kohti parasta on runo ”Tuleva on tuuleen kirjoitettu”: pieni pätkä siitä kuuluu näin:

Siis aistit auki, mieli hereille!

Vain hetki ja jo havaitset elämänpuhalluksen ihollasi.

Ota vihje vastaan, oivalla,

missä päin on seuraavan reittisi alku.

Tuuli suojelee sitä kunnioittavaa kulkijaa.

Totta, kun avaa aistit, mielikin herää. Elämänpuhallus tuntuu iholla! Oli mahtavaa kulkea caminolla ja ymmärtää, että sadat tuhannet ihmiset ennen minua satojen vuosien ajan ovat kulkeneet samaa reittiä. Jalanjälkiä on ollut valtava määrä ja jalanjäljissä erilaisia kokemuksia. Pyhiinvaeltajien sairaalat kertoivat tarinaa siitä, ettei vaellus ennenkään ollut helppoa. Ihmiset jäivät luostareihin keräämään voimia. Oli mahtavaa olla yksi muiden vaeltajien ketjussa, kokea jotain saamaa. mitä ihmiset ovat kokeneet ja kokevat, vaikkakin jokainen omalla tavallaan. Emme tarvinneet sairaalaa, mutta omia haasteita riitti meillekin joka päivälle. Matka opetti ottamaan haasteet vastaan ja löytämään ratkaisut.

Unelma ei ole sitä, mikä se mielikuvissa on

10.5. Santiagon Katedraalissa oli harras ja iloinen tunnelma. Entisaikaan ja vielä nykyisinkin monen pyhiinvaeltajan tärkein asia on nähdä pyhä kaupunki ja Pyhän Jaakobin hauta. Minulle katedraali oli paikka, jossa selkeästi koin saavuttaneeni jotain. Katedraali konkretisoi unelman täyttymisen. Caminon kulkeneet papit pitivät messun. He onnittelivat pyhiinvaeltajia siunaten meitä. Kaikki mukana olijat tervehtivät ja onnittelivat toisiaan. Olimme kaikki onnistuneet omilla caminoillammme. Unelmanamme oli kelata 100 kilometriä Sarriasta Santiago de Compostelaan. Unelma ei toteutunut aivan sellaisena kuin se mielikuvituksessani oli. Jyrkät mäet tekivät alkureissusta liian vaarallisen. Elämys ja kokemus matkasta kuitenkin tuli.  Tuskinpa unelmat koskaan toteutuvatkaan aivan sellaisena kuin niiden ajattelee toteutuvan. Hyvä niin, olosuhteet muokkaavat unelmasta todenmukaisen. Elämä on! Joustoa pitää löytyä joka hetki eikä kaavoihinsa voi jämähtää. On uskaltauduttava rohkeasti hyppäämään uuteen ja tuntemattomaan. Kun matka on tehty, on hyvä tunne. Uskalsinpas taas kerran lähteä toteuttamaan unelmaani. Unelma ei olisi ollut mahdollista ilman kannustajia ja tukijoita sekä hyvää porukkaa.

Kiitollinen elämästä

Kuva caminolta

Kuva Keskuspuistosta

Hehkutin pyhiinvaellusmatkalla reitin upeata luontoa, vanhoja kyliä, kaarevia siltoja ja estetiikkaa. Aistit ovat edelleen auki. Ihmettelen, miten upea on kotini vieressä oleva Keskuspuisto, miten kaunis on koivunrunko, miten luonto on puhjennut kukkaan ja vihreys salpaa suorastaan hengen. On mentävä kauas, jotta osaa nähdä lähellä olevan kauniin.

Ei tullut oikeastaan ajatelleeksi sitäkään, miten huolissaan rakkaat ihmiset olivat olleet. Huoli siitä, miten selviäisimme koko matkasta, oli heillä koko ajan mielessä. Meillä taisi olla pää pilvissä ja omaisillamme jalat tukevasti maassa. Hienoa oli kuitenkin se, että he kannustivat meitä kaikesta huolimatta toteuttamaan unelmaamme.

Matka on pannut ajattelemaan monia asioita. On tärkeää, että voi tehdä asioita, joilla on itselleen merkitystä. Asioitten ei tarvitse olla edes suuria, kunhan itsellä tapahtuu oivallusta ja oppimista.

 

Kyllä pyhiinvaellusmatka kannatti tehdä, se avasi jälleen kerran silmiä näkemään vanhassa uutta ja olemaan kiitollinen itse elämästä.