Rankkasateessa caminolla

8.5.2016

Äitienpäivä pyhiinvaelluksella

 

Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena ja toiveet olivat korkealla. Sari piti aamunavauksen, teksti käsitteli luottamusta ja uskollisuutta sekä pyhän kohtaamista. Aamiaiseksi nautimme perinteisen aamiaisen. Äitienpäivän kunniaksi popsimme makoisia mansikoita. Tämän äitienpäivän tulisin muistamaan takuuvarmasti. Hannelen äiti siunattiin viikko sitten. Tuli tippa minullakin silmään, kun hän totesi: ”Tänään on äitienpäivä, eikä minulla ole enää äitiä.” Jos olisin kotona, olisin mennyt äitienpäivälounaalle lähimpien omaisten kanssa. Pihalta löysin kauniin ruusun, joka muistutti äitien päivästä.

Aamulla oli roskien lajittelu. Kaikki oli lajiteltava; metalli, lasi, biojäte, paperi, muovi jne. Pussukkaa oli monenmoista. Onneksi Joonas kuskasi roskat omiin paikkoihinsa 500 metrin päähän.

Caminolla sateessa

Klo 9.07 lähdimme matkaan. Ajoimme eiliselle Pedrouzossa olevalle parkkipaikalle. Siinä taas autosta purkautuminen. Vaelluksen suunta oli Lavacello. Olimme täydellisissä sadevarusteissa. Minulla oli vedenpitävät housut. Löysin Helsingistä Etolasta sadenilkkurit, joihin olin tosi tyytyväinen. Vihdoin viimein tukisidokset mahtuivat nilkkureihin. Hupparini piti olla tuulen ja sateen kestävä. Pyörätuolin tyynyn päällystin muovipussilla. Puin päälleni keltaiset turvaliivit. Sari puki sadeviitan ja jalkoihinsa muovipussit. Oikein oli persoonallisen näköinen, mutta varmasti jalat pysyisivät kuivina.

Klo 10.30 Lähdimme seuraamaan keltaista nuolta caminolle. Löysimme toisenkin nuolen. Taivas repesi ja alkoi sataa reippaasti. Hakeuduimme suojaan puoleksi tunniksi. Kun sade muuttui tihkuksi, lähdimme taipaleelle.

Kuljimme hetken tienviertä ja sitten sukelsimme metsätaipaleelle. Tie oli liejuinen ja mutainen, lätäköitä täynnä. Jos tie oli liejuinen, metsä oli kuin satumetsä. Odotin koko ajan, että puun takaa tulla tupsahtaa menninkäinen tai metsän peikko. Ikivanhat tammet reunustivat tietä. Oksat haarautuivat yllemme. Alkoi sataa kaatamalla, metsä kohisi ja sadepisarat piiskasivat kasvoja. Rillit oli pistettävä taskuun. Metsä tuoksui ihanalta, metsän eri kasvien ja puitten tuoksut huumasivat. Ihanaa, aromaterapiaa suoraan metsästä. Onneksi Sari pääsi myös taipaleelle nauttimaan metsästä. Taipaleella meidät ohitti mies, joka kannusti meitä kaikkia jatkamaan matkamaan. Hän löi yläfemman kanssani ja sanoi brave, brave.  Metsätiellä oli katsottava tarkkaan joka kivenmurikka. Vaarana oli, että kivenmurikat siirtävät pyörätuolin  tien sivuun lätäkköön. Katse piti olla koko ajan tiessä. Välillä oli mutaa niin paljon, että Tiina ja Hanne joutuivat työntämään täysillä pyörätuolia.

Olimme onnellisia, kun parin kilometrin jälkeen saavuimme päällystetylle tielle. Koirat haukkuivat talojen pihoissa. Ohitimme kylän talot. Tie vei koko ajan alaspäin. Omat hanskani olivat litimärät eikä niillä juurikaan jarruteltu. Hanne ja Tiina varmistelivat taas alamäissä. Vaaranahan oli, että ote olisi lipsunut ja sitten oltaisiin menty vauhdilla. Laskeutuminen alamäkiin oli tehtävä varovaisesti. Aila kulki Sarin kanssa. Joonas kävi tutkailemassa aina välillä, miltä camino näytti. Rankkasateessa päätimme, ettemme lähtisi jatkamaan matkaa uudelle caminolle.

Amenalin pikkukylässä kuppi höyryävää ja kuivat vaatteet

Ohitimme vuolaana virtaavan puron. Vettä oli purossa paljon. Ei ollut epäilystäkään, etteikö sadetta olisi tullut ja paljon. Alitimme maantien ja nousimme jyrkästi ylös. Saavuimme Amenalin pikku kylän baariin. Baarin edessä oli sateenvarjoja, tuoleja ja 

 

pyhiinvaeltajien sadeviittoja ja vaatteita. Niitä ei nimittäin saanut ottaa mukaan sisälle. Sisälle johti pieni luiska, ihan hyvä. Hrrr… miten inhottava oli kastunut olo. Lämpötila oli n 14, sadetakkini, kaulahuivini, hanskat ja pusero olivat litimärät. Menin vessaan vaihtamaan kuivat vaatteet. Kaikki olivat märkiä ja breikki tuli tarpeeseen. Märät vaatteet heitin laukkuun muovipussiin. Nautimme kupilliset höyryävää lattea ja suolaista palaa.

 

 

 

 

Baarissa istui iäkkäämpi mies, joka koko ajan myötäeli kanssamme sadepäivää. Hän näytti vaatteita ja taivasta ja kommentoi jotain espanjaksi. Sanoi minua matreksi, kenen? Joonaksen? Hän vietti sunnuntaipäivää baarissa seuraten tapahtumia. Ei hullumpaa ajanvietettä. Yhdessä pöydässä istui joukko kylän naisia. Televisiosta tuli muotinäytös, jossa esiteltiin huippumuotia. Mannekiinit kävelivät catwalkilla esitellen muotia. Huippumuoti ja pyhiinvaeltajien seisahduspiste; vastakohdat täydensivät toisiaan. Elämän eri puolet olivat siinä. Katsoimme kelloa, se oli  puoli yksi. Olimme edenneet ainoastaan kolme kilometriä! Voi ei!

Paussin jälkeen Aila, Joonas ja Sari lähtivät hakemaan toista autoa. Päätimme yrittää jatkaa matkaa Marjan, Hannen ja Tiinan kanssa. Sari hyppäsi autoon, koska oli myös kastunut läpimäräksi. Joonas ilmoitti, ettemme voisi jatkaa caminolla, koska tie oli täynnä suuria kiviä. Lähdimme etenemään siis pitkin maantien reunaa ylä mäkeen. Puuh, lääh, puuh. Mitä sanoinkaan niistä ylämäistä? Etenimme pelkkää nousua kilometrin. Mäen puolivälissä näimme tien kaartuvan aina vaan ylös päin. Ei ollut järkeä edetä, koska omat voimat eivät riittäneet ja apujoukoillekin homma oli raskasta. Luovitimme ja hyppäsimme autoon. Niinpä niin, täällä mikään, mitä suunnittelet, ei onnistu. Tarvittaisiinkin monia monia lisäpäiviä.

Sarin äitienpäivä lupaus äidilleen oli pysyä turvassa, kuivana ja terveenä. Sari kastui litimäräksi kenkiä ja varpaanvälejä myöten. Pieni ilonhetki oli itseään putsaava kissa ikkunassa. Joonaksen mielestä on märkää, kylmää, harmaata, mutta silti mukavaa. Marja Pe pyysi rukouksessa rohkeutta käyttää kaikki voimat etenemiseen olosuhteista huolimatta. Ailan kanssa muisteltiin Peräjoen Pekkaa ja sitä, miten hän oli varsinainen vammaispalvelulain hengen lähettiläs.

Kokit olivat taas luovia. Söimme galisialaista laatikkoa. Nam! Kiitos kokeille. Aila ja Joonas  voisivat osallistua johonkin MasterChef-kisaan.